Tähdenlento. Tuo sanani.

Miksei Mikael ollut voinut soittaa? Miksei Mikael ollut jättänyt mitään viestiä? Miksi Mikael oli lähteny vaikka oli luvannut Elisabethille olevansa aina tämän luona.

Taas kerran Elisabethiä rupesi itkettämään vaikka oli päättänyt ettei tee niin. Itku nousi kuin kuuma ilma pitkin kurkkua ja sai haukkomaan henkeä. Kyynelet valuivat kuumina silmistä ja poskille päästyään ne olivat jo kylmät. Tyttö katsahti ikkunasta pimeälle taivaalle ja puristi auton rattia. Auto tuoksui vielä aivan samanlaiselle Mikaelin vielä ajaessa sillä. Tupakalle ja vaniljan hajuiselle raikastimelle. Elisabeth tunsi kuinka Pastori istui hänen vieressään ja huokui epävarmuutta mitä sanoa. Mies oli hyvin tukevassa humalassa.  Tähdenlento. Niitä oli näkynyt koko viikon normaalia enemmän. Vihreitä, sinisiä, punaisia.

-         -  Elisabeth, pystytkö ajamaan kotiin. Mäkin voin sinut viedä.

-          - Et tuossa kunnossa. Kyllä mä pärjään.

-          - Tuu sisälle käymään.

Muistot piinasivat mieltä koko ajan. Se kuinka eräänä aamuna Elisabeth oli maannut Mikaelin vieressä, katsellut tämän levollisia kasvoja ja kuunnellut tämän tasaista hengitystä. Kuinka auringonvalo oli siivilöitynyt ikkunan takaa tämän kasvoille ja kuinka ripset olivat luoneet varjonsa poskille. Elisabeth olisi halunnu koskettaa poikaa, silittää tämän tummia hiuksia, muttei tohtinut. Nyt se oli myöhäistä. Kuinka he olivat seisseet pojan komerossa, valinneet vaatteita tälle ja nauraneet ystävien ollessa keittiössä. Mikael oli halunnut olla Elisabethin seurassa vaikka tyttö oli sanonut ystävien suuttuvan. Poika ei ollut välittänyt. Silloinkin Elisabeth oli halunnut silittää tämän poskia, halata. Myöhäistä. Olisi pitänyt vain kuunnella vaistojaan eikä välittää muista. Elisabethin olisi pitänyt käskeä ystävät kotiin, pakottaa Mikael autoon ja viedä hoitoon. Miksei hän silloin voinut olla sen kerran oma jääräpäinen itsensä?  

Kuten äiti oli sanonut, aika kului jaksoittain. Ensin kaksi päivää, sitten kaksi viikkoa ja kaksi vuotta. Kaksi viikkoa oli kulunut. Kyyneleet olivat jokapäiväinen vieras. Elisabethin äiti pudisteli päätään nähdessään tyttärensä istumassa kädet ja katse luotuina syliin. Kahvi sai jäähtyä kuppiinsa, aika kulua että pääsisi taas nukkumaan. Elisabeth oli vihainen ja väsynyt. Väsynyt olemaan surullinen. Vihainen kaikille ihmisille jotka yrittivät häntä lohduttaa. Hyväähän ne tarkoittivat, mutta eivät ne tienneet heistä mitään. Jos joku vielä tulisi ja sanoisi että kyllä se siitä, niin Elisabeth löisi niin että veri valuisi. Hän oli vihainen Toffelle, joka oli kysynyt, että oliko hän jo löytänyt jonkun Mikaelin tilalle. Ei Mikael ollut korvattavissa. Elisabeth oli vihainen äidille, joka ei halunnut ymmärtää häntä eikä ollut halannut häntä, kun hän oli tippunut  polvilleen ja täristen itkenyt, niin ettei henki kulkenut. Elisabeth oli vihainen Mikaelille. Elisabeth oli vihainen niille ihmisille paikallisessa kahvilassa, jotka vain hiljenivät ja tuijottivat häntä kun hän käveli ohi. Hän oli vihainen huhuillu, jonka mukaan Mikael oli lähtenyt koska Elisabeth oli jättänyt hänet. Eiväthän he edes olleet koskaan seurustelleet.

Mikaelin hirttäytymistä edeltävä päivä oli noussut Elisabethin mieleen pilkkaamaan häntä. Elisabeth oli tiennyt. Kukaan ei ollut uskonut häntä, mutta hän oli tiennyt. Oli kuuma kesäpäivä ja silti hän oli kulkenut Mikaelin takki päällään. Hän oli jo aikaisemmin nähnyt unta Mikaelin kuolemasta, eikä hän koskaan nähnyt unissaan läheistensä kuolevan. Elisabeth ei ollut voinut mennä nukkumaan ennen kuin  hän olisi käynyt pojan asunnolla.  Siellä oli ollut kaikki kengät paikoillaan. Hän oli lukinnut takaoven, laittanut ulkovalon päälle, että Mikaelin olisi mukavampi tulla kotiin. Hän oli seissyt varaston oven takana.  Hän oli soittanut Pastorille, sanonut ettei Mikael ollut vieläkään kotona ja ainut paikka minne hän ei päässyt avaimilla oli varasto. Pastori oli käskenyt hänen soittaa ovelta Mikaelin kännykään. Elisabeth oli vastannut ettei uskaltanut. Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi soittanut? Kuullut sen hälyttävän. Hän olisi kuollut siihen paikkaan. Tai jos hän olisi tiennyt, että ulko-oven avaimella pääsee varastoon. Hän olisi löytänyt Mikaelin ruumiin. Keskellä yötä. Ja hänen olisi pitänyt Mikaelin äidille ilmoittaa asiasta. Siihen saakka Elisabeth oli luullut sen olevan elokuvahömppää, mutta paikka oli todellakin huokunut kalman tuntua.

Elisabethin oli ikävä Mikaelia. Pojan kesakoita poskilla. Tämän tapaa liikkua. Tapaa nauraa niin että silmät menivät sikkuraan ja pää polvien tasalle. Suuria työn karheiksi kuluttamia käsiä. Sitä kuinka isä ja Mikael riitelivät pihalla korjatessaan moottoripyörää. Kuinka tämä sai kaikki naiset nauramaan, mokomakin häntäveikko. Kuinka heillä oli aina ollut hauskaa. Ikävän tuomat ajatukset nostattivat hymyn tapaisen Elisabethin kasvoille. Pastori hymähti hyväksyvästi.

- Tossa on kahvia.

Mies tyrkkäsi mukin Elisabethin käteen ja sytytti savukkeen. Pastorin parveke oli betoninen uloke ja ainoat kalusteet siellä oli keltaiset puutuolit. Elisabeth mietti hetken miten ne olivat putkahtaneet hänen ajatuksiinsa. Kaiken sen Mikaelin keskellä olivat keltaiset puutuolit. Ja tähdenlennot. Mikael oli ollut hänen tähdenlentonsa. Elisabeth oli sanonut sen hänelle heidän viimeisenä yhteisenä iltanaan.

- Mikä mietityttää? Pastori kysyi ja hörppäsi mukistaan tuijottaen Elisabethia.

Pastoria ahdisti nähdä Elisabeth tuossa tilassa. Elisabethinhan kuului olla se vahva, se joka aina taputti muita päähän ja lohdutti. Olla neiti Moraali. Nyt se vain kulki kuin haamu silmät punaisena eikä siihen oikein tahtonut saada minkäänlaista kontaktia. 

- Elämä. Tuntuu kuin oisin vaan kuori. Mikael vei musta puolet mennessään, se vei mun sanat. Nyt tuntuu siltä kuin ei olisi mitään minkä takia jatkaa. Se oli mun elämäni suuri rakkaus, ainut mitä oikeasti halusin itelleni ja se multa vietiin.

- Pakko se on jatkaa eteenpäin. Mä en tiedä miltä susta tuntuu, olitte niin läheisiä. Mut voin kertoa, et kun mä kuolen, ni vedän sitä turpiin.

- Hyvä.

Elisabeth sytytti savukkeensa ja veti keuhkonsa täyteen miellyttävää mentholin makua. Savuke ritsahteli tulipään syödessä kuivia puruja. Hän puhalsi savun pihalle ja katseli sen katoamista yöhön. Syksy oli saapumassa, ilmassa tuoksui sade ja kaskaat sirittivät jossain pihalla. Tähdenlento. Kuolema ei pelottanut Elisabethia enää, Mikael odottaisi häntä siellä. 

Muisto

- Yks GT kiitos.
Jessus täällä on porukkaa tänään, kannatti lähteä Kasnäsista tänne. Siellä ei ollut kuin tappelevat sukulaiset.
Hei, joku nipisti mua, kuka se oli? Ilmeisesti Tuisku, ainakin vauhdista päätellen.

- On se kiva kun henkilökuntakin käy jo kähmimässä.
- Haha, joo ei, Tuisku on mun kaveri.

Jooh, ei täällä alhaalla ole mitään kinnostavia ihmisiä ja ihan jäätävän kuuma. Mahtaakohan terassille päästä tän päivän puolella... Tuisku se jaksaa hymyillä ja olla mukava näille känniääliöille. Kuuma silläkin näyttää olevan, tosin en yhtään ihmettele tolla juoksemisella. Lasejakaan se ei vissiin oon ainuttakaan rikkonu.

- Tuisku rakas, tuotko mulle jäitä?
- Hoho, älä luule, mä en sun piika ole. Ja jäät on loppu.
- Anteeks, mut mikä tekee Mikaelista "BadBoyn" ?
- No se on tommonen renttu. Ja sä voit lopettaa ton virnistelyn mies.

Mä niin tykkään kun Tuisku on tommonen kiukkunen ja piikikäs. Ja tehokas. Se kyllä tekee työnsä  kunnolla ja kerkeää vielä pikkusen pilkkaamaankin siinä sivussa. Empä ole pitkään aikaan nähnyt sitä noin hyvällä tuulella. Tosin se on aina sanonutki tykkäävänsä tästä duunista ja suht hyvät rahatkin se saa tästä.

- Nainen hei, tuu tänne. Mennäänkö me pian?
- Joo, mun pitää vaan terassi siivota ja luututa lattiat. Ootko sä paljon juonu?

Joka kerta mä yllätyn kuinka ruskeat silmät sillä on. Ja joka kerta se menee yhtä hämilleen kun vähän silitän sitä. Mä olen kyllä ilkeä kun leikin sen kanssa, mut no. Lähemmäskään ei pääse. Se on kyllä ihanin ihminen ikinä. Ja senhän se tietää, ainakin se aina sanoo sen. Mut ei se taida oikeasti tietää. Se on mun paraskaveri.

- Sulla on ihan tahmea poski.
- No olis perkele sullaki jos oisit koko illan juossu ku hullu plokkaamassa laseja. Mee pihalle siitä. Siinä on avaimet, auto on takana. Ja sun naises odottaa jo pihalla.
- Älähän nyt. Kuka ei voisi vastustaa vanhojen naisten naurattamista? Ja ne lupas krogit mulle. Oletsä mustasukkanen?
- No just, sepä. Ja mitä me puhuttiin tosta sun virnistelystä?
- Naurattaa suaki.
- Ulos.

- Tuisku, stanna bilen.
- Miks? Voi kultapieni, mä en saa mitään selvää mitä sä selität. Paljon sä oikein joit?
- Du, ska vi kramas?
- Ahaha, mä en oo juonu sua viel kauniiks.

Miten se jaksaa aina vaan hymyillä?

- Du e så elak, men ja älskar dej gumman. Du e min bästa vän.
- Joo, mäki sua. Joko saa jatkaa matkaa, pitäis nukkumaan päästä.
- Tuu mun luo yöks ni mennään sit aamulla mammaa kattomaan.
- Miks?
- No mä en halua olla yksin ja sun mamma on kiva.
- Mamma antaa sulle kuule sapiskaa ku oot kännis taas.
- Uuu, me likey.
- Haha, arvasin.

-------------------------
ilta ei niinkän ollut mikään kuohuttava, mutta sitäkin hilpeämpi ja sillä oli suurta viihdearvoa. Enkä keksinyt mitään parempaakaan =D

varjojen maa

Pääni mun pakahtuu,
ei kuulu mitään ja kaikki,
elintoiminnot lamaantuu.
Juoksisin jos voisin,
puolustautuisin jos kykenisin,
mutta paikalleni jäädyn,
tuijotan ja odotan
milloin helvettiin päädyn.

Miten olen itseni tähän saattanut?
Heikkouteni jäytää luitani,
eikä sitä mikään estä.
Oksennan sen ulos,
aina se vain palajaa
eikä sisimpäni sitä enää kestä.
Olen sen ulos lukinnut,
viimeiseen saakka vältellä koettanut.
Kuitenkin jälleen nousen ylös ja jalkani kuljettavat,
ovea kohti hiivin, avaan,
ja takana sen
varjoni taas odottavat.

When you pinch me, try to pinch me where there's fat

Se katselee noin muka viattomasti valmiina kietomaan punakyntiset sormensa hiuksiini. Sen ripset luovat läikehtivät varjot poskilleen kaasulamppujen valossa. Kuin sen iholla liikkuisi joku toinen kuiskuttamassa jumalattomia asioita sen mieleen. Kulmakarvan kohotus ja viekkaat silmät. Voi hyvä luoja, nyt se kävelee kohti ja viekoittelevasti viskaa vaaleat kiharaiset hiuksensa pois tieltä. Sen norsunluunvalkoisten rintojen kaari on täydellinen, huutaen koskettamaan. Mutta minä tiedän, ilman kunnollista hintaa se vain polttaa sormet. Kurkkuani kuristaa, kämmeneni hikoavat. Tarkasti se asettelee korkokenkänsä toisensa eteen kävellessään, sen lanteet keinuvat punaisten silkkihelmojen alla. Sen kädet kulkevat pitkin kehoa, kuinka tietoinen ihminen voikaan olla itsestään. Se nojautuu eteeni pöydän yli tuijottaen silmiini. Nielaisen. Sen korsetti narahtaa napatessaan tuolin vierestäni, josta on lakka lohkeillut . Se raahaa hitaasti tuolin perässään vilkaisten olkansa yli minuun. Korot napsahtelevat lattiaan, lyövät tahtia mestaukselleni. Noin se se kiepauttaa tuolin ympäri ja istahtaa tuolille tömähtäen. Se kumartuu eteenpäin, esittelee sulojaan monisanainen ilme kasvoilla. Se nousee ylös tuolilta ja nostaa toisen jalkansa sille. Kuljettaa kättään säärtä pitkin reidelle, jotka ovat mustan verkkosukkahousujen verhomat. Yksi silmukka on karannut. Eih, miksi olen täällä?! Kerta toisensa jälkeen saavun tänne, tilaan viskini ja istahdan lavan eteen odottamaan. Ja nyt sen siro käsi jatkaa pakaralle nostaen helmaa. Kuinka saastainen nainen. Se vain nauraa karheasti viskaten päänsä taaksepäin ja toteaa, että täytyyhän naisen tehdä elantonsa.. Lavan valot juoksevat pitkin sen kehoa, saaden ihon hehkumaan kauniisti.  Piano ja viulu itkevät taustalla cabaré-lauluaan ja tie hävitykseen on valmis, reunustettu hävyttömyydellä ja paksuilla lompakoilla. 

Suljen silmäni tältä irstaudelta. Kuinka vanhempani häpeäisivätkään minua. Yritän muistella kesälomaa italian rannoilla kun olin poikanen. Aurinko paistoi, isä osti mansikkagelatoa meille. Lokit kirkuivat tuulessa liitäessään ja ilma tuoksui suolalle... ja mausteille... ja kevyesti anikselle... Avaan silmäni ja siinä se on nenä lähes kasvoissani kiinni ja tuijottaa tummanruskeilla silmillään. Kavahdan pystyyn, nyt riittää. Kaikki huoneessa tuijottavat minua kiinnostuneena, siemailevat shampanjaansa ja polttavat savukkeitaan. Yksi savukiehkura kietoutuu nurkassa istuvan naisen hiuksissa olevaan aniliiniseen sulkaan. Jollen nyt lähde, menetän sieluni jollekin mitä en tunne. Sen haaremi on tullut avuksi, ne kävelevät rintarinnan minua kohti. Tuijottavat kuin saalista, joka on ahdistettu nurkkaan. Nappaan takkini tuolin nojalta, vilkaisen viimeisen kerran piruani ja painelen ovelle. Ovimikko avaa oven minulle kohteliaasti kumartaen ja vinkkaa silmäänsä. Ovi painuu kiinni mentyäni. Silti kuulen kuinka se nainen nauraa minulle, ennen kuin tuuli hukuttaa kaiken alleen. Ei enää koskaan, kunnes taas.

nemen löl

- Tää lava on niin anaalista, mun korkkarit jää noitten lautojen väliin kokoajan.
- No mennään tonne kokon viereen istuskeleen jollet sä halua tanssia.
- No en todellakaan mene, rupeen haiseen savulta ja siel on hyttysiä. Mä haluun himaan - NYT.
- Voisin heittää sut mun tarakalla kotia...
- Nemen lol, ei tuu kevättä

siis ihQd44hraxupoxu.in.my.ass

- Siis äääääh, mitä mä laitan päälle, mulla ei oo mitään mitä laittaa päälle! Mullon legginsit ja paita, käyks se?! Onks joku käyny vittu sitä bisseä hakemassa? Mä niin vedän kännit tänään.

Aivomassan räjähdys. Jos tuo apina ei kohta hiljene, käyn lättäämässä sitä ympärikorvia. Niin että veri lentää. Minä en ollut tuollainen kaakattaja, enhän? En ainakaan muista. Lökäreissä juoksin, ei perse vilkkunu ei. Ei ollut päälimmäisenä mielessä, että mitähän sitä päällensä laittaisi tänään tai missä vetäisi kännit. Mopojen kanssa riehuttiin joo, mutta siinäpä kaikki.

Ärsyynnyn nykyään aivan liian helposti näistä apinoista. Tai oikeastaan kaikista ylä- ja alaikäisistä. Eläkeikäisiltä saisi ottaa kaikki vehjeet pois missä on renkaat alla, autoista ostoskärryihin. Ostoskärryillä varsinkin on kiva ajella nuorempien päälle ja kovaan ääneen kailottaa kuinka perseestä nämä nykyajan nuoret on, ei minkäänlaista kunnioitusta vanhuksia kohtaan. Tarkoittaen siis, että aina kun mummo tulee kärryn kanssa niin nuorten pitäisi hyökätä alta pois ja antaa tilaa? Myös kokoontumisajot kaupoissa on ihan ok, jos olet yli 60 v. Vanhukset ei tee muuta kuin ruikuttaa ja on vittumaisia, mummi on hyvä esimerkki siitä. Mikään ei koskaan ole mitään ja kukaan ei koskaan mitään. En ole käynyt mummulassa puoleen vuoteen, enkä mene. Hobitit ovat myös aivan hirveitä. Varsinkin ne kaupassa rääkyvät räkäävaluvat äpärät. Muutaman kerran on kaverit saanu taluttaa mut pois maitohyllyltä etten ole hobitteja kamppaillut. Murista ne mun antaa, saampahan edes jotain tyydytystä että saan sen rääpäleen itkemään lisää. Muaha.

Äiti on kyllä sitä mieltä, että minusta on tullut aivan kamala. Kiroilen ja poltan röökiä. Olen kiukkuinen. Kyllä kai kuka tahansa tällä työmäärällä, vaikkei opiskelu muka ole työtä. Eipä. Aina se muistaa kavereille sanoa kuinka kiltti ja aurinkoinen olin pentuna ja nyt olen vain kiukkuinen narttu. Mä en vaan voi sille mitään että mua vituttaa, olen allerginen idiooteille. Ja niitähän täällä riittää.

Viimeinen samurai

Onneksi et ole Mentalisti. Osaisit lukea jokaista elettäni, olisit minua askeleen edellä koko
ajan. Se olisikin ainut mitä saisit minusta irti, eleitä. Olet ainoa ihminen maailmassa joka saa minut sanattomaksi. Kun sanot minulle jotain, jäädyn täysin. Pidät minua varmasti aivan vajaana, koska en voi muuta kuin tuijottaa ihania mantelinmuotoisia ruskeita silmiäsi. Tämä rajoittaa myös kuulokykyäni, joten ainoa tuntemani sana seurassasi on häh.

Ei meillä Kemijoella ole tuollaisia tummia uroita. Juntteja ja vaaleita kaikki tyyni, kuten Samuli Edelmann. Mutta sinussa on jotain eksoottista. Jotain mikä vetää puoleensa kuin magneetti. Kuitenkin ympärilläsi leijuu rauha, verho joka erottaa sinut muista. Tämän äänettömän verhon takaa tarkkailet kaikkea ja kaikkia. Olet kaunis katsella, mutta parasta on äänesi. Se on kantava ja matala kuin ukkosen jylähdys, saa ihon kananlihalle. Sinussa on jotain muinaista.

Luulen, että se on se Helsinki mikä saa tytöt huokailemaan. Kuvittelevat kuinka askellat pitkin Mannerheimintietä koko karhumaisessa kahden metrin komeudessasi, kuin alfauros. Naiset kiertävät sinua kuin sudet saalistaan. En viitsi edes lähteä kisaan mukaan, ei meillä sotanorsuilla ole mitään mahdollisuuksia leijoniin. Paitsi ehkä liiskata ne hengiltä. Äitini ehdotti, että leipoisin sinulle luumun makuisia muffineja joihin kuorruttaisin sydämiä. Hilpeä, mutta huono ajatus.

Ja nyt seisot siinä ovella, syyskuisen tuulen pöllyttäessä hiuksiasi. Katselet pubiruusujen hoipertelua samalla kun poltat savukettasi. Humaltunut, sinua napaan saakka oleva rekkakuski huojuu ovesta pihalle. Hän osoittaa sinua sormellaan ja käskee sinun painua keittämään riisiä. Nappaat mokomaa hobittia niskasta ja paiskaat tuhkakuppiin. Tuhkakuppi halkeaa. Vähän kuin sydämeni aina kun näen sinut.

iheartwords.com

Olen huono kirjoittaja. En koskaan suunnittele etukäteen koko tarinan kulkua. Minulla ei ole muuta kuin pieni idean tuikahdus mielessäni mitä tarinassa tapahtuu. Kun saan paperin eteeni, kirjoitan koko roskan samalta istumalta. En voi keskeyttää ja kirjoittaa myöhemmin, koska menetän silloisen kannattelevan fiiliksen. Kielioppillisestikin tekstini ovat päin helvettiä. Kaikenlisäksi olen äärettömän laiska aloittamaan kirjoittamista. Ja viljelen adjektiiveja teksteissäni minkä kerkeän, liikaa siis.

Pidän kuitenkin kirjoittamisesta. Minua viehättää ajatus siitä, että kaikilla on samat työkalut käytössään ja silti toiset osaavat käyttää niitä paremmin kuin toiset. Miksi joku osaa kertoa tiskien tiskaamisesta niin, että voit kokea oikeasti tämän tapahtuman kun taas toinen kuittaa sen rupuisella lauseella. Ja miksen minä voi lukeutua näihin näkyjen nostattajiin? 

Usein kirjoittaessani poden morkkista. Huomaan lainailevani muiden oivaltamia, sanomia ja kirjoittamia asioita. Elokuvista lainailen myös palikoita tekstiini. Tiedän kaikkien niin tekevän, mutta silti koen valehtelevani jos väitän tekstin olevan omaani. Loppu teksti, minkä olen "omasta päästäni" kirjoittanut en osaa oikeasti sanoa ovatko ne omia aivoituksiani vai edelleenkin lainauksia muilta. 

Tavoitteeni on olla verbaalisesti mahdollisimman lahjakas. Rakastan sanoja, varsinkin adjektiiveja. Nykyään luen kirjoja aivan himokkaana ja jos saisin valita, en muuta tekisikään. Näin saan kartutettua sanavarastoani ja samalla paettua arkea. Kirjat ovat mielestäni aina rahansa arvoinen sijoitus, kiitos äidin. Jo aivan toukkana sain sivistystä kun äiti luki iltasaduiksi Pinokkiota, Kaislikossa suhisee- ja Liisa ihmemaassa-kirjoja. Opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kouluikää. Hienoin hetki ikinä oli kun opin kirjoittamaan oman nimeni. Tarhassa istuin koko päivän ja vain kirjoitin nimeäni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Maanista. 

Lailai, tulipahan ehkä jäätävintä paskaa ikinä raapustettua tänne. Olisin kaiken sanomani voinut tiivistää muutamaan lauseeseen ja päästää Teidät vaivasta lukea tätä huttua. Pointtina, sanat ja kirjat on fantsuja. Kirjoittajana, harjoittelen vielä kävelemistä. Lupaan seuraavan tekstin olevan pikkuisen parempaa settiä.