Viimeinen samurai

Onneksi et ole Mentalisti. Osaisit lukea jokaista elettäni, olisit minua askeleen edellä koko
ajan. Se olisikin ainut mitä saisit minusta irti, eleitä. Olet ainoa ihminen maailmassa joka saa minut sanattomaksi. Kun sanot minulle jotain, jäädyn täysin. Pidät minua varmasti aivan vajaana, koska en voi muuta kuin tuijottaa ihania mantelinmuotoisia ruskeita silmiäsi. Tämä rajoittaa myös kuulokykyäni, joten ainoa tuntemani sana seurassasi on häh.

Ei meillä Kemijoella ole tuollaisia tummia uroita. Juntteja ja vaaleita kaikki tyyni, kuten Samuli Edelmann. Mutta sinussa on jotain eksoottista. Jotain mikä vetää puoleensa kuin magneetti. Kuitenkin ympärilläsi leijuu rauha, verho joka erottaa sinut muista. Tämän äänettömän verhon takaa tarkkailet kaikkea ja kaikkia. Olet kaunis katsella, mutta parasta on äänesi. Se on kantava ja matala kuin ukkosen jylähdys, saa ihon kananlihalle. Sinussa on jotain muinaista.

Luulen, että se on se Helsinki mikä saa tytöt huokailemaan. Kuvittelevat kuinka askellat pitkin Mannerheimintietä koko karhumaisessa kahden metrin komeudessasi, kuin alfauros. Naiset kiertävät sinua kuin sudet saalistaan. En viitsi edes lähteä kisaan mukaan, ei meillä sotanorsuilla ole mitään mahdollisuuksia leijoniin. Paitsi ehkä liiskata ne hengiltä. Äitini ehdotti, että leipoisin sinulle luumun makuisia muffineja joihin kuorruttaisin sydämiä. Hilpeä, mutta huono ajatus.

Ja nyt seisot siinä ovella, syyskuisen tuulen pöllyttäessä hiuksiasi. Katselet pubiruusujen hoipertelua samalla kun poltat savukettasi. Humaltunut, sinua napaan saakka oleva rekkakuski huojuu ovesta pihalle. Hän osoittaa sinua sormellaan ja käskee sinun painua keittämään riisiä. Nappaat mokomaa hobittia niskasta ja paiskaat tuhkakuppiin. Tuhkakuppi halkeaa. Vähän kuin sydämeni aina kun näen sinut.

iheartwords.com

Olen huono kirjoittaja. En koskaan suunnittele etukäteen koko tarinan kulkua. Minulla ei ole muuta kuin pieni idean tuikahdus mielessäni mitä tarinassa tapahtuu. Kun saan paperin eteeni, kirjoitan koko roskan samalta istumalta. En voi keskeyttää ja kirjoittaa myöhemmin, koska menetän silloisen kannattelevan fiiliksen. Kielioppillisestikin tekstini ovat päin helvettiä. Kaikenlisäksi olen äärettömän laiska aloittamaan kirjoittamista. Ja viljelen adjektiiveja teksteissäni minkä kerkeän, liikaa siis.

Pidän kuitenkin kirjoittamisesta. Minua viehättää ajatus siitä, että kaikilla on samat työkalut käytössään ja silti toiset osaavat käyttää niitä paremmin kuin toiset. Miksi joku osaa kertoa tiskien tiskaamisesta niin, että voit kokea oikeasti tämän tapahtuman kun taas toinen kuittaa sen rupuisella lauseella. Ja miksen minä voi lukeutua näihin näkyjen nostattajiin? 

Usein kirjoittaessani poden morkkista. Huomaan lainailevani muiden oivaltamia, sanomia ja kirjoittamia asioita. Elokuvista lainailen myös palikoita tekstiini. Tiedän kaikkien niin tekevän, mutta silti koen valehtelevani jos väitän tekstin olevan omaani. Loppu teksti, minkä olen "omasta päästäni" kirjoittanut en osaa oikeasti sanoa ovatko ne omia aivoituksiani vai edelleenkin lainauksia muilta. 

Tavoitteeni on olla verbaalisesti mahdollisimman lahjakas. Rakastan sanoja, varsinkin adjektiiveja. Nykyään luen kirjoja aivan himokkaana ja jos saisin valita, en muuta tekisikään. Näin saan kartutettua sanavarastoani ja samalla paettua arkea. Kirjat ovat mielestäni aina rahansa arvoinen sijoitus, kiitos äidin. Jo aivan toukkana sain sivistystä kun äiti luki iltasaduiksi Pinokkiota, Kaislikossa suhisee- ja Liisa ihmemaassa-kirjoja. Opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kouluikää. Hienoin hetki ikinä oli kun opin kirjoittamaan oman nimeni. Tarhassa istuin koko päivän ja vain kirjoitin nimeäni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Maanista. 

Lailai, tulipahan ehkä jäätävintä paskaa ikinä raapustettua tänne. Olisin kaiken sanomani voinut tiivistää muutamaan lauseeseen ja päästää Teidät vaivasta lukea tätä huttua. Pointtina, sanat ja kirjat on fantsuja. Kirjoittajana, harjoittelen vielä kävelemistä. Lupaan seuraavan tekstin olevan pikkuisen parempaa settiä.