Miksei Mikael ollut voinut soittaa? Miksei Mikael ollut jättänyt mitään viestiä? Miksi Mikael oli lähteny vaikka oli luvannut Elisabethille olevansa aina tämän luona.
Taas kerran Elisabethiä rupesi itkettämään vaikka oli päättänyt ettei tee niin. Itku nousi kuin kuuma ilma pitkin kurkkua ja sai haukkomaan henkeä. Kyynelet valuivat kuumina silmistä ja poskille päästyään ne olivat jo kylmät. Tyttö katsahti ikkunasta pimeälle taivaalle ja puristi auton rattia. Auto tuoksui vielä aivan samanlaiselle Mikaelin vielä ajaessa sillä. Tupakalle ja vaniljan hajuiselle raikastimelle. Elisabeth tunsi kuinka Pastori istui hänen vieressään ja huokui epävarmuutta mitä sanoa. Mies oli hyvin tukevassa humalassa. Tähdenlento. Niitä oli näkynyt koko viikon normaalia enemmän. Vihreitä, sinisiä, punaisia.
- - Elisabeth, pystytkö ajamaan kotiin. Mäkin voin sinut viedä.
- - Et tuossa kunnossa. Kyllä mä pärjään.
- - Tuu sisälle käymään.
Muistot piinasivat mieltä koko ajan. Se kuinka eräänä aamuna Elisabeth oli maannut Mikaelin vieressä, katsellut tämän levollisia kasvoja ja kuunnellut tämän tasaista hengitystä. Kuinka auringonvalo oli siivilöitynyt ikkunan takaa tämän kasvoille ja kuinka ripset olivat luoneet varjonsa poskille. Elisabeth olisi halunnu koskettaa poikaa, silittää tämän tummia hiuksia, muttei tohtinut. Nyt se oli myöhäistä. Kuinka he olivat seisseet pojan komerossa, valinneet vaatteita tälle ja nauraneet ystävien ollessa keittiössä. Mikael oli halunnut olla Elisabethin seurassa vaikka tyttö oli sanonut ystävien suuttuvan. Poika ei ollut välittänyt. Silloinkin Elisabeth oli halunnut silittää tämän poskia, halata. Myöhäistä. Olisi pitänyt vain kuunnella vaistojaan eikä välittää muista. Elisabethin olisi pitänyt käskeä ystävät kotiin, pakottaa Mikael autoon ja viedä hoitoon. Miksei hän silloin voinut olla sen kerran oma jääräpäinen itsensä?
Kuten äiti oli sanonut, aika kului jaksoittain. Ensin kaksi päivää, sitten kaksi viikkoa ja kaksi vuotta. Kaksi viikkoa oli kulunut. Kyyneleet olivat jokapäiväinen vieras. Elisabethin äiti pudisteli päätään nähdessään tyttärensä istumassa kädet ja katse luotuina syliin. Kahvi sai jäähtyä kuppiinsa, aika kulua että pääsisi taas nukkumaan. Elisabeth oli vihainen ja väsynyt. Väsynyt olemaan surullinen. Vihainen kaikille ihmisille jotka yrittivät häntä lohduttaa. Hyväähän ne tarkoittivat, mutta eivät ne tienneet heistä mitään. Jos joku vielä tulisi ja sanoisi että kyllä se siitä, niin Elisabeth löisi niin että veri valuisi. Hän oli vihainen Toffelle, joka oli kysynyt, että oliko hän jo löytänyt jonkun Mikaelin tilalle. Ei Mikael ollut korvattavissa. Elisabeth oli vihainen äidille, joka ei halunnut ymmärtää häntä eikä ollut halannut häntä, kun hän oli tippunut polvilleen ja täristen itkenyt, niin ettei henki kulkenut. Elisabeth oli vihainen Mikaelille. Elisabeth oli vihainen niille ihmisille paikallisessa kahvilassa, jotka vain hiljenivät ja tuijottivat häntä kun hän käveli ohi. Hän oli vihainen huhuillu, jonka mukaan Mikael oli lähtenyt koska Elisabeth oli jättänyt hänet. Eiväthän he edes olleet koskaan seurustelleet.
Mikaelin hirttäytymistä edeltävä päivä oli noussut Elisabethin mieleen pilkkaamaan häntä. Elisabeth oli tiennyt. Kukaan ei ollut uskonut häntä, mutta hän oli tiennyt. Oli kuuma kesäpäivä ja silti hän oli kulkenut Mikaelin takki päällään. Hän oli jo aikaisemmin nähnyt unta Mikaelin kuolemasta, eikä hän koskaan nähnyt unissaan läheistensä kuolevan. Elisabeth ei ollut voinut mennä nukkumaan ennen kuin hän olisi käynyt pojan asunnolla. Siellä oli ollut kaikki kengät paikoillaan. Hän oli lukinnut takaoven, laittanut ulkovalon päälle, että Mikaelin olisi mukavampi tulla kotiin. Hän oli seissyt varaston oven takana. Hän oli soittanut Pastorille, sanonut ettei Mikael ollut vieläkään kotona ja ainut paikka minne hän ei päässyt avaimilla oli varasto. Pastori oli käskenyt hänen soittaa ovelta Mikaelin kännykään. Elisabeth oli vastannut ettei uskaltanut. Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi soittanut? Kuullut sen hälyttävän. Hän olisi kuollut siihen paikkaan. Tai jos hän olisi tiennyt, että ulko-oven avaimella pääsee varastoon. Hän olisi löytänyt Mikaelin ruumiin. Keskellä yötä. Ja hänen olisi pitänyt Mikaelin äidille ilmoittaa asiasta. Siihen saakka Elisabeth oli luullut sen olevan elokuvahömppää, mutta paikka oli todellakin huokunut kalman tuntua.
Elisabethin oli ikävä Mikaelia. Pojan kesakoita poskilla. Tämän tapaa liikkua. Tapaa nauraa niin että silmät menivät sikkuraan ja pää polvien tasalle. Suuria työn karheiksi kuluttamia käsiä. Sitä kuinka isä ja Mikael riitelivät pihalla korjatessaan moottoripyörää. Kuinka tämä sai kaikki naiset nauramaan, mokomakin häntäveikko. Kuinka heillä oli aina ollut hauskaa. Ikävän tuomat ajatukset nostattivat hymyn tapaisen Elisabethin kasvoille. Pastori hymähti hyväksyvästi.
- Tossa on kahvia.
Mies tyrkkäsi mukin Elisabethin käteen ja sytytti savukkeen. Pastorin parveke oli betoninen uloke ja ainoat kalusteet siellä oli keltaiset puutuolit. Elisabeth mietti hetken miten ne olivat putkahtaneet hänen ajatuksiinsa. Kaiken sen Mikaelin keskellä olivat keltaiset puutuolit. Ja tähdenlennot. Mikael oli ollut hänen tähdenlentonsa. Elisabeth oli sanonut sen hänelle heidän viimeisenä yhteisenä iltanaan.
- Mikä mietityttää? Pastori kysyi ja hörppäsi mukistaan tuijottaen Elisabethia.
Pastoria ahdisti nähdä Elisabeth tuossa tilassa. Elisabethinhan kuului olla se vahva, se joka aina taputti muita päähän ja lohdutti. Olla neiti Moraali. Nyt se vain kulki kuin haamu silmät punaisena eikä siihen oikein tahtonut saada minkäänlaista kontaktia.
- Elämä. Tuntuu kuin oisin vaan kuori. Mikael vei musta puolet mennessään, se vei mun sanat. Nyt tuntuu siltä kuin ei olisi mitään minkä takia jatkaa. Se oli mun elämäni suuri rakkaus, ainut mitä oikeasti halusin itelleni ja se multa vietiin.
- Pakko se on jatkaa eteenpäin. Mä en tiedä miltä susta tuntuu, olitte niin läheisiä. Mut voin kertoa, et kun mä kuolen, ni vedän sitä turpiin.
- Hyvä.
Elisabeth sytytti savukkeensa ja veti keuhkonsa täyteen miellyttävää mentholin makua. Savuke ritsahteli tulipään syödessä kuivia puruja. Hän puhalsi savun pihalle ja katseli sen katoamista yöhön. Syksy oli saapumassa, ilmassa tuoksui sade ja kaskaat sirittivät jossain pihalla. Tähdenlento. Kuolema ei pelottanut Elisabethia enää, Mikael odottaisi häntä siellä.
